Rafael Padilla kirjoittaa kolumnissaan, kuinka monet globalisaation perustana olevat hyödyt näyttävät katoavan.
Ei tullutkaan demokratian riemuvoittoa, kaikkien sotien loppua kuten filosofi Francis Fukuyama vuonna 1992 kirjoitti teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen. Hän ei arvannut Kiinan nousua, Venäjän tulevia tekemisiä.
Tuli 2008 talouskriisi, pandemia, Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Ei olekaan niin hyvä asia, että eri maat ovat niin riippuvaisia toisistaan niin monin eri tavoin. Monenkaan maan välille ei löydykään sitä lojaalisuutta kansainvälisessä työnjaossa, jonka varaan vähän naiivistikin oltiin maailmaa rakentamassa.
Nyt peräänkuulutetaan paluuta jo vanhaan suurempaan omavaraisuuteen perustuvaan maailmaan.
”Autoabastecimiento, independencia energética, reindustrialización. El desacoplamiento de los bienes estratégicos. Las únicas esperanzas del futuro.” Nämäkö ovat tulevaisuuden toivo?
Kirjoittaja esittää lopuksi kysymyksen, onko Eurooppa valmis niihin uhrauksiin, joita kaikki nämä muutokset edellyttävät ja tuovat kiistatta mukanaan.