Rafael Padilla kirjoittaa kolumnissaan, kuinka taiteelle pitäisi palauttaa sen alkuperäinen idea ja ajatus. Kolumninsa aluksi hän pyrkii selvittämään sevillalaisen taiteilijan Antonio García Villaránin luomaa käsitettä ”hamparte”, jonka voisi suomentaa roskataiteeksi tai hömppätaiteeksi.
Kolumnistin mielestä termi kertoo hyvin siitä, kuinka kyseinen taide on valtaisa huiputus ja petkutus. Kuinka taiteen asiantuntijat ja vahtikoirat ovatkaan luopuneet omasta tehtävästään etsiä taiteesta sen ihastuttavuuden etsimisen ajatusta?
Hömppätaiteen juuret löytyvät jo yli sadan vuoden takaa vuodelta 1920, kun Marcel Duchamp esitteli teoksensa ”Pariisin ilma”, jossa lasin sisällä oli pelkkää ilmaa. Sata vuotta myöhemmin italialainen Salvatore Garau möi näkymättömän teoksensa ”Minä vain” 15.000 euron hintaan. Esimerkkejä hömppätaiteesta löytyy vaikka kuinka: Tracey Emin esitteli ”Minun vuoteeni” vuonna 2014, hintaan 3.200.000 euroa. Siinä lakanat olivat levällään likaisina, käytettyine kondomeineen, terveyssiteineen, virtsatahroineen. Musiikin puolelta mainittakoon John Cagen 4’33” hiljaisuus.
Kolumnisti toteaa, että näitä vastaavia esimerkkejä voisi luetella loputtomiin. Hän ei vaan ymmärrä, miksi näistä halutaan maksaa ihan omaisuuksia. Hän ei pääse siitä ajatuksestaan, että oikean taiteen tarkoitus sen sijaan olisi herättää miellyttäviä tunteita, eikä esittää taiteen myyjien, välittäjien, galleristien arvostamia kummallisuuksia. Ehkä se on sitten heille hyvä liiketoimi.
Kommentti: Meiltä Suomestakin meistä jokainen varmasti pystyy mainitsemaan esimerkkejä vastaavasta hömppätaiteesta. Julkisten monumenttien osalta suuri yleisö ei pääse sanomaan mielipidettään ja vaikuttaa usein siltä, että jokin pieni piiri pääsee päättämään valinnat, jotka eivät sitten ole oikein kenenkään mieleen. Tekee vaan mieli kysyä, mikä on se mekanismi, joka päästää läpi ja estää oikean taiteen esiintulon ja menestyksen.