Mielenkiintoinen reportaasi, jossa toimittaja Sanguino peilaa ”murrosikäisen” Espanjan olemusta, tv- ja elokuvasukupolvista milleniaaleihin. Espanjan päästyä diktatuurin kahleista 70-luvun lopulla kaikella kansainvälisellä kulttuurilla oli ihan omanlaisensa merkitys 80- ja 90-lukulaisille. Sevillan maailmannäyttely 1992 oli teini-ikäisen Espanjan näytönpaikka. Yhtäkkiä oltiin vähän vauraampia ja saatiin nauttia demokratiasta ja vapaudesta. Oltiin ehkä teinien tapaan vähän hulluja.
Toimittajan käsityksen mukaan Espanjan muutos suvaitsevaiseksi maaksi oli monia muita maita nopeampi maan menneisyydestä johtuen. Sukupuolten tasa-arvo, LGTB-suvaitsevaisuus (sukupuolivähemmistöt), luokkayhteiskunnan katoaminen, alakulttuurit. Jos nyt ei voikaan vitsailla samaan tapaan sukupuolisten vähemmistöjen kustannuksella tai heittää piropoa, sanallista flirttiä naissukupuolelle, niin ei kai niissä kummassakaan ollutkaan mitään kivaa. Toimittaja haluaa myös viimeiseen asti puolustaa sananvapautta, vaikka se demokratiassa merkitsee sekä typeryksien että viisaiden esiintuloa.