Rafael Castaño kirjoittaa lehden kolumnissa herkästi, kuinka me tuomme kaikki oman merkityksemme paikoille, muille ihmisille tai vaikka kissoille kuten se mummu, jota kissat aina odottavat ja joille hän hartaasti hitaaseen tahtiin jakaa tähteitä, joita hän on saanut jostain kahvilasta.
Emmekö me ikinä jääkään ihan yksin? Annamme tahtomattamme merkityksen paikoille tai muille ihmisille. Surkeudessamme annamme vaikka sen merkityksen, että joku voi tuntea olevansa onnekkaampi – ”ei minulla ainakaan noin huonosti mene”.
Kuten Baudelaire lopettaa runonsa – ”Hipócrita lector, mi semejante, mi hermano”. Aina löydämme toisemme veljeksinä, sisaruksina…
Kuten kolumnisti kirjoittaa: ”Jollakin salaperäisellä ja väistämättömällä tavalla, veljeni, emme jää koskaan ihan yksin”.