Antonio Rivero Taravillo kuvaa runoilijana suhdettaan runouteen elinikäisenä avioliittona. Gonzalo Grageran Taravillosta laatima reportaasi kuvaa varsin osuvasti tätä suhdetta.
Tyypillisesti runoutta pidetään jonakin nuoruuteen kuuluvana, mutta hän esittää asian niin, että runous kyllä jatkaa elämäänsä, vaikka runoilija kuolee.
Jotkut runoilijat kuvaavat runouttaan rakastajaksi. Taravillo kuvaa runoudessa tavoittelevansa pyörivää keskiötä ja kokee päivä päivältä pääsevänsä keskiötä lähemmäksi, kuitenkaan koskaan sitä tavoittamatta.
Vaikka hän kokee oman äidinkielensä läheisimmäksi, ei hän vierasta muitakaan kieliä, (kääntäjä kun on). Reportaasissa hän kuvailee uusinta runokokoelmaansa (poemario) Luna sin rostro (Kasvoton kuu).
Hän toteaa, että mistä tahansa voi syntyä runo. Täytyy vain terästäytyä, nähdä tarkemmin, ei tylsistyä. Toisaalta hän toteaa myös tietyn vieraantumisen tarpeelliseksi, pitää pystyä katsomaan asioita ulkopuolelta, ikäänkuin ulkopuolisena. Tietty ajassa ja paikassa liikkumisen elastisuus on runoudessa tarpeen. Asioista pitää löytyä sekä synkät että valoisat puolet. Antiteesin ja vastakohtien kautta syntyy uusi todellisuus ja uudet merkitykset.
Grageran kysyessä Taravillolta, mikä hänen mielestään runoudessa on tärkeintä, Taravillo toteaa suurin piirtein kyvyn ilmaista kielellä tunteita tai pukea tunteet kieleksi.
Siitä minäkin tämän referaatin kirjoittajana voin olla samaa mieltä.